Läsnäolosta

Tämä vuosi 2014 on alkanut merkillisesti. Isä ja puoliso, molemmat edesmenneitä, ovat olleet kummallisen läsnä. Kun kävelen koiran kanssa metsässä – lunta on niin vähän, että se on hiihtäjiä kiusaamatta mahdollista – tuntuu kuin kuulisin heidän äänensä. Elävät muistikuvat tuovat mieleeni välähdyksiä parhaista mahdollisista hetkistä, vaikka välillä myös viiltävän kaipuun ja ikävän. Kyyneleet nousevat helpommin kuin aikaisemmin, mutta lempeämmällä tavalla. On kuin olisin joutunut outojen aaltojen keinutettavaksi. Yritän ottaa avoimin mielin vastaan niin tunteet kuin mielikuvatkin. Ehkä tälläkin herkistymisellä on tarkoituksensa.

Tuoksuvia muistoja

Joulun muistot ovat tuoksumuistoja. Kuusen tuoksu, paperiin käärityt omenat, joululaatikot ja hyasintti. Ilman niitä joulu ei tunnu tulevan. Ja hämmästyttävää kyllä, joulu tulee, vaikka isän kuolemasta on vasta pari kuukautta aikaa. Menetys ei pysäytä kelloja, mutta nostaa kyllä pintaan muistoja. Tänä jouluna muistellaan isää; minun isääni mutta myös lasteni isää, joka hänkin on jo poissa. Molempien tapoihin kuului hankkia ja koristella kuusi yhdessä lasten kanssa.  Siksi kuusen koristelu on yhä pyhä toimitus. Siitä alkaa joulu. Vaikka itse olen jo kauan ollut äiti ja lapseni ovat aikuisia, kuusen hankinta ja koristelu tehdään pitkän kaavan mukaan: valitaan hartaasti, asetellaan juuri parhain päin, kastellaan tunnollisesti, koristellaan huolellisesti.
Tervetuloa joulu ja muistot. Enää ne eivät tee kipeää, vaikka vielä ehkä itkettävät.

Hyvää matkaa

Isä lähti viime yönä viimeiselle matkalleen. Aamulla, kun avasin silmäni, pihalla nökötti pyy, syvän metsän lintu, jota en ole koskaan nähnyt asutusalueella, keskellä kirkonkylää. Ihan kuin olisi odotellut, että avaan verhot, katson sitä silmiin. Olkansa yli se katseli minua, kunnes lopulta lähti. Ihan kuin olisi varmistanut, että olen herännyt uuteen päivään.
Metsää rakastaneen miehen tyttärelle vaatimaton pyy on kuin isän hengen kuva. Tavallinen, mutta ei kovin usein oikeastaan nähty, ei sellainen, jota pysähdytään katsomaan. Aivan niin kuin isä. Ei erikoinen, mutta omalla paikallaan juuri sellainen kuin piti.
Istuin yöllä isän vieressä. Jaoimme vuorot äidin ja siskon kanssa, jotta isän ei tarvitsisi lähteä yksin. Minulle osui se viimeinen vuoro. Lauleskelin tuutulauluja ja ihan viimeiseksi vielä virren. Lauluääntä minulla ei ole, enkä pysy nuotissakaan tahtia pitempään. Mutta ei se haitannut, ei isäkään osannut laulaa. Me kaksi, suvun ainoat laulutaidottomat. Läheinen voi olla monella tavalla.
Jokainen perheenjäsen hyvästeli isän omasta näkökulmastaan. Surun ilmauksetkin ovat erilaiset. Minä olen surrut isää jo 14 Alzheimerin täyteistä vuotta, nyt päällimmäiseksi nousi kiitollisuus. On ollut onnellista kasvaa hyvän, tavallisen, turvallisen isän tyttärenä.

 

Mansikoita isälle

Syötin tänään isälle mansikoita. Vielä vähän aikaa sitten isän kanssa seurustelu oli minusta vaikeaa, vaikka olemme aina olleet läheiset. Viimeiset 14 vuotta isä on sairastanut Alzheimerin tautia. Nyt hän on jo petipotilas, eikä puhettakaan tule kuin sana kerrallaan ja satunnaisesti.
On yllättävän vaikea puhella läheisenkin ihmisen kanssa, kun toinen ei vastaa. Ei tiedä kuuleeko, ymmärtääkö ja välittääkö hän mitä sanon. Tai tietääkö hän kuka olen. Luultavasti ei. Toisinaan kuitenkin tunnen ja tiedän, että isä ilahtuu tulostani. Ehkä hän ei muista, että olen tytär, mutta ehkä hän muistaa, että olen joku läheinen.
Mutta nyt olen oppinut seurustelemaan isän kanssa uudelleen: kun keksin, että voin syöttää ja juottaa häntä. Kesän ensimmäiset mansikat maistuvat isästäkin makeilta, vaikka yhden mansikan pureskeluun meneekin kauan aikaa. Mehu on hänestäkin hyvää, kun vain muistan antaa sen tarpeeksi pieninä kulauksina. Ja kahvi! Isä on aina rakastanut kahvia.
Pienenkin aterian äärellä on paljon helpompi myös puhua. Kerron kuulumisia, vaikka isä ei varmasti muista lapsenlapsiaan. Enkä halua muistuttaa häntä poismenneistä, kuten rakkaasta vävypojasta. Mutta ”Aurinko paistaa. Tulee lämmin juhannus. Ajattelin mennä pesettämään auton.” Isä katselee minua kun puhun. Ja kun silitän hänen poskiaan ja oudosti pystytukaksi leikattuja hiuksiaan, hän kohottaa aina kulmakarvojaan. Niin hänellä oli ennen tapana tehdä, kun hän ilahtui ja yllättyi. Niin hän tekee vieläkin, ja iloitsen siitä joka kerta.

Hikinen iltapäivä

Ihmissuhteiden ja elämän vakavista ja suurista aiheista elämä on nyt pakottanut arkisempaan kurimukseen. Ikä tekee tehtävänsä kaikille naisille. Tällä kertaa kuvailen sitä näin:

Ratsastan kuuman aallon harjalla

hiestä kiiltävänä kuin

diskattu painija.

Rysähdän molskiin pää pyörällä

posket punoittaen

sydän hakaten

mutta kukaan ei naura

Kohta se räjähtää!

ne odottavat

eivätkä odota turhaan

Rakkaushuume

Luin hiljattain kirjan nimeltä Surun satuttamat. Siinä puolisonsa menettänyt nainen kertoo amerikkalaistutkimuksesta, jonka mukaan pitkäaikainen rakkaus aiheuttaa aivoihin samantapaisia muutoksia kuin huumeiden käyttö. Tuo tieto oli helpottanut hänen suruaan – suru olikin vieroitusoiretta rakkaudesta. Tämä ajatus kolahti minuunkin. Surun pituus on tuottanut minulle tuskaa, on vaikea uskoa, että se kestää niin kauan. Elän kyllä jo tuskan jälkeistä elämää, mutta aika ajoin kaipaus ja suru syöksyvät nurkan takaa.
Eräs ystäväni kävi kylässä – ja toi käydessään juuri tuon kirjan – ja puhuimme surusta. Hän arvioi, että ehkä olen käsitellyt surun pieninä palasina, sellaisina, jotka pystyn nielemään. Ja juuri niinhän se on! Minä en pysty tekemään niin kuin jotkut, jotka heittäytyvät täysillä surunsa valtaan, itkevät valtoimenaan jonkin aikaa, kokoavat sitten itsensä ja jatkavat matkaa. Olen kyllä toivonut, että pystyisin. Mutta minulle luontainen tapa on edetä pienin askelin ja sulattaa yksi pieni kipu kerrallaan. Suru kestää, minkä kestää. Jokaisella aikansa. Suru – rakkauden vieroitusoire!

Sisäinen vastarinta

Puhuminen on helpompaa kuin tekeminen. Suunnitteleminen se vasta helppoa onkin. Mutta annas olla, kun pitäisi ryhtyä töihin, niin jokin kumma sisäinen vastarinta panee hanttiin. Enpä uskonut näkeväni päivää, jolloin pitää sanoa, että itseluottamus puuttuu. Olen epävarma osaanko ja onko järkeä aloittaa. Alan ymmärtää sitä, kun kirjailijat sanovat, että kirjoittaminen kysyy enemmän takapuolta kuin päätä. Miksi kummassa vatuloida ja pähkäillä? Eikö sitä vain voi tarttua haasteeseen ja kokeilla, miten sujuu? Eihän ”runners high” tule kuin juosten, kai se tekemisen flow’kin voi tulla vain tehden.

Tässä siis ponnistelen tällä kertaa, sammakkoparka. Hypätä pitäisi, mutta varpaissa on liimaa, jonka olen sinne itse laittanut.

Uuden vuoden tehtävä

En välitä antaa uudenvuoden lupauksia, sillä olen huomannut, että ne eivät useimmiten perustu harkintaan, vaan toivoon. Pelkän toivon varassa niiden toteuttaminen kuitenkin jää puolitiehen. Mutta viime vuosina olen antanut itselleni tehtäviä. Joskus saan ne tehdyksi, joskus en, mutta ainakin olen voinut tuntea yrittäneeni.
Viime vuoden tehtävänä oli tutustua omaan elämääni logoterapeuttisen elämäkertakurssin avulla, ja se vasta oli jotakin! En osannut kuvitellakaan, millaisen muutoksen se elämääni toisi.
Alkaneelle vuodelle olen miettinyt vähän pienemmän tehtävän, mutta yhtä kaikki haasteellisen. Haluan opetella mielikuvien hyödyntämistä asioiden käsittelyssä, visualisointia. Siitä puhutaan usein, ja kerrotaan, miten pätevä väline se on asioiden käsittelyyn. Minä en ole sitä koskaan oppinut. Minulla on vilkas mielikuvitus ja monen mielestä olen ns. luova ihminen, kun maalaan, piirrän, kirjoitan ja sommittelen ideoitani käsitöiksi. Kaikesta huolimatta visualisointi on ollut minulle mahdotonta muuten kuin konkreettisessa mielessä, esimerkiksi käsitöitä ideoidessani.
Elämässä on kuitenkin tapahtunut asioita, joista haluan päästää irti, ja sitä varten haluan oppia visualisoimaan. Miten kerään nämä asiat pussiin ja heitän pussin meren pohjaan. Tai kohtaan asiat yksi kerrallaan ja irrotan langat, jotka sitovat minut niihin. Saapa nähdä, onko mieleni vuoden kuluttua edes yhtä kipeää kohtaa kevyempi!

Rakkauskertomus

Luulin että tämä rakkauskertomus

päättyi kun sinä kuolit

paljon muutakin luulin

kunnes kuulin

miten sydämessäni yhä kutsuit minua

Oravanpesässä

Olen tehnyt pesän talvea vastaan. Kun myrskytuuli ujeltaa ulkona, koti on paras paikka maailmassa. Muutin tähän asuntoon kuukausi sitten, ja vaikka remontti on vielä kesken, huomaan kotiutuneeni. Ei siihen lopulta paljoa tarvittu; halu asettua ja tilaisuus täyttää tyhjä asunto oman mieleni mukaan.

En uskonut koskaan lähteväni edellisestä kodistani, jossa asuin yhdessä rakkaani kanssa. Mutta kun suru ei päästänyt irti, ymmärsin, että minun on päästettävä. Enkä todellakaan kadu. Muistoja on helppo kantaa mukana, mutta uudessa kodissa jokaiseen ovenkahvaan, jalkalistaan ja ikkunalautaan ei liity yhdessä tekemisen muistoja. Voin valita ne muistot, jotka haluan pitää. Toisaalta on myös ollut pakko tehdä proosallisia päätöksiä: tyhjentää kaappeja, valita ne tavarat, jotka toin uuteen kotiin, ryhtyä remonttiin. Ja kun uskalsin liikahtaa, mitä tapahtui:

Elämä on pyyhkäissyt minut, rantakiviin takertuneen, takaisin virtaan. Nyt mennään! Välillä vauhti huimaa, välillä tuntuu hyvältä kohdata uutta. Ja suvantopaikoissa on vieläkin lupa kaivata.