Mansikoita isälle

Syötin tänään isälle mansikoita. Vielä vähän aikaa sitten isän kanssa seurustelu oli minusta vaikeaa, vaikka olemme aina olleet läheiset. Viimeiset 14 vuotta isä on sairastanut Alzheimerin tautia. Nyt hän on jo petipotilas, eikä puhettakaan tule kuin sana kerrallaan ja satunnaisesti.
On yllättävän vaikea puhella läheisenkin ihmisen kanssa, kun toinen ei vastaa. Ei tiedä kuuleeko, ymmärtääkö ja välittääkö hän mitä sanon. Tai tietääkö hän kuka olen. Luultavasti ei. Toisinaan kuitenkin tunnen ja tiedän, että isä ilahtuu tulostani. Ehkä hän ei muista, että olen tytär, mutta ehkä hän muistaa, että olen joku läheinen.
Mutta nyt olen oppinut seurustelemaan isän kanssa uudelleen: kun keksin, että voin syöttää ja juottaa häntä. Kesän ensimmäiset mansikat maistuvat isästäkin makeilta, vaikka yhden mansikan pureskeluun meneekin kauan aikaa. Mehu on hänestäkin hyvää, kun vain muistan antaa sen tarpeeksi pieninä kulauksina. Ja kahvi! Isä on aina rakastanut kahvia.
Pienenkin aterian äärellä on paljon helpompi myös puhua. Kerron kuulumisia, vaikka isä ei varmasti muista lapsenlapsiaan. Enkä halua muistuttaa häntä poismenneistä, kuten rakkaasta vävypojasta. Mutta ”Aurinko paistaa. Tulee lämmin juhannus. Ajattelin mennä pesettämään auton.” Isä katselee minua kun puhun. Ja kun silitän hänen poskiaan ja oudosti pystytukaksi leikattuja hiuksiaan, hän kohottaa aina kulmakarvojaan. Niin hänellä oli ennen tapana tehdä, kun hän ilahtui ja yllättyi. Niin hän tekee vieläkin, ja iloitsen siitä joka kerta.

Read Full Post »