Isä lähti viime yönä viimeiselle matkalleen. Aamulla, kun avasin silmäni, pihalla nökötti pyy, syvän metsän lintu, jota en ole koskaan nähnyt asutusalueella, keskellä kirkonkylää. Ihan kuin olisi odotellut, että avaan verhot, katson sitä silmiin. Olkansa yli se katseli minua, kunnes lopulta lähti. Ihan kuin olisi varmistanut, että olen herännyt uuteen päivään.
Metsää rakastaneen miehen tyttärelle vaatimaton pyy on kuin isän hengen kuva. Tavallinen, mutta ei kovin usein oikeastaan nähty, ei sellainen, jota pysähdytään katsomaan. Aivan niin kuin isä. Ei erikoinen, mutta omalla paikallaan juuri sellainen kuin piti.
Istuin yöllä isän vieressä. Jaoimme vuorot äidin ja siskon kanssa, jotta isän ei tarvitsisi lähteä yksin. Minulle osui se viimeinen vuoro. Lauleskelin tuutulauluja ja ihan viimeiseksi vielä virren. Lauluääntä minulla ei ole, enkä pysy nuotissakaan tahtia pitempään. Mutta ei se haitannut, ei isäkään osannut laulaa. Me kaksi, suvun ainoat laulutaidottomat. Läheinen voi olla monella tavalla.
Jokainen perheenjäsen hyvästeli isän omasta näkökulmastaan. Surun ilmauksetkin ovat erilaiset. Minä olen surrut isää jo 14 Alzheimerin täyteistä vuotta, nyt päällimmäiseksi nousi kiitollisuus. On ollut onnellista kasvaa hyvän, tavallisen, turvallisen isän tyttärenä.
sanajono 