Rakkaushuume

Luin hiljattain kirjan nimeltä Surun satuttamat. Siinä puolisonsa menettänyt nainen kertoo amerikkalaistutkimuksesta, jonka mukaan pitkäaikainen rakkaus aiheuttaa aivoihin samantapaisia muutoksia kuin huumeiden käyttö. Tuo tieto oli helpottanut hänen suruaan – suru olikin vieroitusoiretta rakkaudesta. Tämä ajatus kolahti minuunkin. Surun pituus on tuottanut minulle tuskaa, on vaikea uskoa, että se kestää niin kauan. Elän kyllä jo tuskan jälkeistä elämää, mutta aika ajoin kaipaus ja suru syöksyvät nurkan takaa.
Eräs ystäväni kävi kylässä – ja toi käydessään juuri tuon kirjan – ja puhuimme surusta. Hän arvioi, että ehkä olen käsitellyt surun pieninä palasina, sellaisina, jotka pystyn nielemään. Ja juuri niinhän se on! Minä en pysty tekemään niin kuin jotkut, jotka heittäytyvät täysillä surunsa valtaan, itkevät valtoimenaan jonkin aikaa, kokoavat sitten itsensä ja jatkavat matkaa. Olen kyllä toivonut, että pystyisin. Mutta minulle luontainen tapa on edetä pienin askelin ja sulattaa yksi pieni kipu kerrallaan. Suru kestää, minkä kestää. Jokaisella aikansa. Suru – rakkauden vieroitusoire!

Read Full Post »