Uuden vuoden tehtävä

En välitä antaa uudenvuoden lupauksia, sillä olen huomannut, että ne eivät useimmiten perustu harkintaan, vaan toivoon. Pelkän toivon varassa niiden toteuttaminen kuitenkin jää puolitiehen. Mutta viime vuosina olen antanut itselleni tehtäviä. Joskus saan ne tehdyksi, joskus en, mutta ainakin olen voinut tuntea yrittäneeni.
Viime vuoden tehtävänä oli tutustua omaan elämääni logoterapeuttisen elämäkertakurssin avulla, ja se vasta oli jotakin! En osannut kuvitellakaan, millaisen muutoksen se elämääni toisi.
Alkaneelle vuodelle olen miettinyt vähän pienemmän tehtävän, mutta yhtä kaikki haasteellisen. Haluan opetella mielikuvien hyödyntämistä asioiden käsittelyssä, visualisointia. Siitä puhutaan usein, ja kerrotaan, miten pätevä väline se on asioiden käsittelyyn. Minä en ole sitä koskaan oppinut. Minulla on vilkas mielikuvitus ja monen mielestä olen ns. luova ihminen, kun maalaan, piirrän, kirjoitan ja sommittelen ideoitani käsitöiksi. Kaikesta huolimatta visualisointi on ollut minulle mahdotonta muuten kuin konkreettisessa mielessä, esimerkiksi käsitöitä ideoidessani.
Elämässä on kuitenkin tapahtunut asioita, joista haluan päästää irti, ja sitä varten haluan oppia visualisoimaan. Miten kerään nämä asiat pussiin ja heitän pussin meren pohjaan. Tai kohtaan asiat yksi kerrallaan ja irrotan langat, jotka sitovat minut niihin. Saapa nähdä, onko mieleni vuoden kuluttua edes yhtä kipeää kohtaa kevyempi!

Read Full Post »

Näen vaikka et ole

Olen tyhjentänyt kokonaisen talon
kuunnellut
miten kellari rapisee, vintti huokaa
ottanut väkisin senkin mistä se pitää kynsin hampain
ja kuitenkin olet tässä ja tuossa
kun pölyhiukkaset leijuvat auringossa,
kun autotallin ovi kolahtaa tuulessa,
kun sauna tuoksuu savulta kylmänäkin
pidät kädestäni
kun epäröin jättää hyvästit
naurat, kun yhä menen kananlihalle muurahaisista

kaikki ne kuvat jäävät
vaikka kulkevat mukanani
silmät avoinna tai kiinni
sinua en voi pestä pois

Read Full Post »

Muistikuvien hakua

Olen viime aikoina aktiivisesti muistellut lapsuuttani. Merkillistä havaita, millaiset asiat mielen pintaan ensimmäisenä nousevat. Miksi juuri nämä muistot? Miksi juuri nämä ihmiset?
Omissa muistoissani ympärillä on pajon tilaa. Rakkaimmat muistoni liittyvät paikkoihin, joissa aurinko paistaa ja joissa saan olla ihan rauhassa. Yksin. Kaikki muut ihmiset ovat jossain taustalla. Onko kyse ihmisen pohjimmaisesta itsekkyydestä vai todellisuudesta, jossa olen kokenut olevani irralla muista? Miten jälkikäteen voisi tietää, mikä on totta? Luulen kokeneeni tilanteet turvallisiksi, mutta onko turvallisuuden tunne lisätty muistoihin jälkeenpäin, vai kuuluuko se niihin oikeasti?
Muistikuva ei ole sama kuin totuus. Ällistyttävästi se voi olla totuuden karkea irvikuva, vaikka luulee tietävänsä mitä tapahtui. En ihmettele, kun tiededokumentit näyttävät, miten vaikea silminnäkijöiden on jälkikäteen todistaa oikein tai tunnistaa syyllisiä. Niin subjektiivisia ovat kokemukset siitä, mitä tapahtui. Vaikka tapahtumien kulku olisikin yksiselitteinen, niin reunaehdot eivät ole. Paistoiko aurinko, oltiinko pihalla vai metsässä, ketä kaikkia paikalla oli, miltä minusta tuntui, miksi niin tapahtui? Onko siis uskottava, että totta on vain käsillä oleva hetki?

Read Full Post »