Nyt ovat tavarani joutuneet tuomiolle. Haaveellisesta suunnitelmasta tuli yllättäen todellisuutta, oman tilan kaipuu muuttui uudeksi asunnoksi. Muutto on edessä ja on mietittävä, mitä entisestä elämästäni vien mukanani uuteen. Jokainen joskus muuttanut tietää tunteen: on haikea olo, kun kaikki nykyiseen ja entiseen liittyvä hyvä jää taakse, mutta samalla on kutkuttavan innostunut olo, kun jotain uutta, tuntematontakin, on edessä.
Minä jätän taakse myös suuren suruni, joka liittyy tähän kotiin. Palan siitä, sen rakkaimman palan, kannan toki mukanani aina ja kaikkialle, mutta tunnen myös helpotusta, kun jatkossa elämäni määritän minä itse – eivät suru, sukulaiset ja menneet, ihanat muistot. Iloitsen myös vanhan kotini puolesta, sillä uudet asukkaat tuovat siihen uuden ilon ja elämän.
Mutta niihin tavaroihin! Pitkän asuinsuhteen jälkeen varastot, kaapit ja kellarit ovat täynnä tavaraa. On omia, puolison ja lasten, mutta myös menneiden sukupolvien esineitä. Niitä joita ehkä joskus tarvitaan, vaikkei oikeasti koskaan. Mutta on myös lapsen ensimmäinen oma käsityö, kansallispuku, joka ei mahdu päälle, hääpuku avioliitosta, josta jäljellä ovat vain muistot. Miten hyvästellään ehjät ja rakkaat, mutta täysin tarpeettomat? Ja minne ne laitetaan?
Turhaan ei sanota, että ihmisen pitäisi muuttaa säännöllisesti. Se pakottaa pysähtymään hetkeksi, silmäilemään menneet ja tulevat. Tässä kynnyksellä on juuri nyt hyvä olla. Kaikki vanha ja turvallinen on takanani ja antaa voimaa ottaa seuraavan askelen. Sen, jonka astun tuohon tuntemattomaan huoneeseen.
Read Full Post »