Isäni on jo vuosia kulkenut käsikoukkua herra Alzheimerin kanssa. Silloin kun hän vielä ymmärsi diagnoosin, hän sanoi, ettei pidä surra. Että hän on elänyt hyvän elämän.
Surin silti. Vuodet taittoivat surusta kärjen, koska kaikki kävi niin hitaasti. Isän kunto heikkeni hitusen silloin, toisen tällöin. Vielä kauan hän kävi lenkillä.
Muutaman vuoden kuljin itse niin sakeassa surussa, etten katsonut isää kunnolla. Mutta kun valo alkoi jälleen loistaa ja otin pääni pensaasta, herra Alzheimer teki siirtonsa. Isää on jo ikävä. Taas.
Kun kosketan hänen poskeaan, hän tekee pieneksi hetkeksi iloisen ilmeen. Hänen kätensä on vielä lämmin. Mutta muuten isässä on enää hitunen sitä isää, joka kantoi, tuki ja rakasti.
Elämä on. Rakkautta ja surua. Rakastamatta ei voi olla, mutta kun rakastaa, tulee surukin väistämättä.
Iloitsen pikkuasioista, siitä kun isä vastaa ”Joo”. Tai kohottaa kättään hyvästiksi, vaikkei tiedäkään kenelle.
Pian nämäkin pikkuasiat ovat vain muistoja.
sanajono 