Uuden vuoden tehtävä

En välitä antaa uudenvuoden lupauksia, sillä olen huomannut, että ne eivät useimmiten perustu harkintaan, vaan toivoon. Pelkän toivon varassa niiden toteuttaminen kuitenkin jää puolitiehen. Mutta viime vuosina olen antanut itselleni tehtäviä. Joskus saan ne tehdyksi, joskus en, mutta ainakin olen voinut tuntea yrittäneeni.
Viime vuoden tehtävänä oli tutustua omaan elämääni logoterapeuttisen elämäkertakurssin avulla, ja se vasta oli jotakin! En osannut kuvitellakaan, millaisen muutoksen se elämääni toisi.
Alkaneelle vuodelle olen miettinyt vähän pienemmän tehtävän, mutta yhtä kaikki haasteellisen. Haluan opetella mielikuvien hyödyntämistä asioiden käsittelyssä, visualisointia. Siitä puhutaan usein, ja kerrotaan, miten pätevä väline se on asioiden käsittelyyn. Minä en ole sitä koskaan oppinut. Minulla on vilkas mielikuvitus ja monen mielestä olen ns. luova ihminen, kun maalaan, piirrän, kirjoitan ja sommittelen ideoitani käsitöiksi. Kaikesta huolimatta visualisointi on ollut minulle mahdotonta muuten kuin konkreettisessa mielessä, esimerkiksi käsitöitä ideoidessani.
Elämässä on kuitenkin tapahtunut asioita, joista haluan päästää irti, ja sitä varten haluan oppia visualisoimaan. Miten kerään nämä asiat pussiin ja heitän pussin meren pohjaan. Tai kohtaan asiat yksi kerrallaan ja irrotan langat, jotka sitovat minut niihin. Saapa nähdä, onko mieleni vuoden kuluttua edes yhtä kipeää kohtaa kevyempi!

Read Full Post »

Oravanpesässä

Olen tehnyt pesän talvea vastaan. Kun myrskytuuli ujeltaa ulkona, koti on paras paikka maailmassa. Muutin tähän asuntoon kuukausi sitten, ja vaikka remontti on vielä kesken, huomaan kotiutuneeni. Ei siihen lopulta paljoa tarvittu; halu asettua ja tilaisuus täyttää tyhjä asunto oman mieleni mukaan.

En uskonut koskaan lähteväni edellisestä kodistani, jossa asuin yhdessä rakkaani kanssa. Mutta kun suru ei päästänyt irti, ymmärsin, että minun on päästettävä. Enkä todellakaan kadu. Muistoja on helppo kantaa mukana, mutta uudessa kodissa jokaiseen ovenkahvaan, jalkalistaan ja ikkunalautaan ei liity yhdessä tekemisen muistoja. Voin valita ne muistot, jotka haluan pitää. Toisaalta on myös ollut pakko tehdä proosallisia päätöksiä: tyhjentää kaappeja, valita ne tavarat, jotka toin uuteen kotiin, ryhtyä remonttiin. Ja kun uskalsin liikahtaa, mitä tapahtui:

Elämä on pyyhkäissyt minut, rantakiviin takertuneen, takaisin virtaan. Nyt mennään! Välillä vauhti huimaa, välillä tuntuu hyvältä kohdata uutta. Ja suvantopaikoissa on vieläkin lupa kaivata.

Read Full Post »

Äiti, rakas

Tämä on rakkaudentunnustus äidille. Aika vanhaksi piti elää, ennen kuin sen pystyy sanomaan. Mikä minut tähän herätti? Se kun äiti pari päivää sitten viikottaisella yhteisellä lounaallamme sanoi toivovansa, että saisi vielä elää joitakin vuosia, vaikka tietääkin, ettei yli 80-vuotiaalla kovin runsaasti voi vuosia olla. Vastasin, että kyllä minäkin toivon hänelle niitä vuosia.
On ylellistä, kun äiti asuu lähellä. Eräällä elämäkertakurssilla kuluneita vuosiani miettineenä olen vihdoin ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen minun äitini on. Niin kuin ainoa äiti aina on. Mutta myös harvinaisemmalla tavalla. Minun äitini on rohkea, nykyaikainen ja viisas. Hän jakoi nuoruudessani neuvoja, jollaisia eivät vieläkään useimmat tuntemani naiset ole koskaan saaneet. ”Kunnioita itseäsi” oli äidin ohjenuora, ja olen sen hyväksi havainnut. Tätä ykkössääntöä seurasi joukko muita, siitä johtuvia, kuten vaikka se, että naisellakin saa olla vaatimuksia seksin suhteen ja että mihinkään ei tarvitse suostua, mitä ei itse halua.
Äiti on myös herkkä ja rakastava, mikä on ollut paljon vaikeampi sulattaa – varsinkin se herkkyys. On muka ollut tärkeä vetää raja, jonka yli äiti ei saa tulla, ettei hän heittäydy kaulaani itkemään. Ehkäpä äiti vain on itkenyt puolestani nekin itkut, jotka minulta jäivät itkemättä?
Äidin apuun on aina voinut luottaa. Vaikka äiti ei aina ole voinut hyväksyä kaikkia näkökantojani tai tekojani – eikä aina ole myöskään malttanut olla sitä näyttämättä – niin siitä huolimatta hän ei ole koskaan kieltänyt apuaan. ”Mitä minä sanoin” ei kuulu äidin repliikkivalikkoon.
Kun teininä tulin umpijuovuksissa kotiin, äiti auttoi oksentamaan, pesi kasvot ja peitteli nukkumaan. ”Hyvä että tulit kotiin”, hän sanoi. Minä olen pannut äidin ohjeet kiertoon. Kunnioita itseäsi. Kotiin voi aina tulla. Pienet eväät, mutta superturvallinen olo.

Read Full Post »

Sumusta valoon

Muuton lähestyessä mieli käy kumman sekavaksi. Ehkä se heijastaa kotia, jossa eteistä koristavat täpötäydet jätesäkit ja puolet kaapeista on tyhjinä, puolet täynnä siisteissä pinoissa lähtöä odottavia tavaroita. Olohuoneessa on laatikoittain varastoon menevää omaisuutta ja kaikkialla vallitsee yleinen sekamelska, kun tavarat ajelehtivat odottaen epävarmaa kohtaloaan.
Iltaisin iskee alakulo. Poisheitettyjen esineiden ja papereiden mukana hyvästelen menneet tapahtumat. Ne ovat peruuttamattomasti poissa. Nuoruus ei tule takaisin, eivätkä ne hyvät vuodet, joita oli. Tuntuu suurelta ja vaativalta rakentaa yksin uusi elämä. Ikäväkin vaivaa. Ihmisen ikävä yleensä ja erään tietyn ihmisen erityisesti, vaikka tänäänkin olen tavannut sekä ystäviä että omaisia. Illalla tuntuu, etten millään ehdi ja jaksa tyhjentää vanhaa taloa tai täyttää uutta.
Aamulla olo on toinen. Hyvin nukutun – kiitos, että uni maistuu! – yön jälkeen olen täynnä tarmoa. On ihanaa suunnitella, miten laitan tämän tai tuon asian. Mitkä verhot, mitkä matot. Minne pystytän kirjahyllyn ja millaisin asioin ilahdutan itseäni. Ja kuinka istunkaan ikkunan ääressä kadulle katsellen! Aamulla iloitsen siitä, että tänään saan taas tehdyksi muutaman asian ja tehtävälista lyhenee. Huomenna pääsen jo viemään ensimmäiset tavarat!
Mieli tuntuu olevan kuin verkkoa. Langat menevät eri suuntiin ja ristiin rastiin, ja tahmeaakin kudos on. Mutta aamuauringon valossa kaikki kimmeltää lupaavasti ja sinne tänne juoksevilla langoilla tuntuu sittenkin olevan tarkoitus. Vanha on hyvästeltävä perusteellisesti, jotta uusi seisoo tukevalla pohjalla. Ilon valo ja surun sumu ovat valittavissa. Olen päättänyt jättää sumun taakseni, eikä se tarkoita unohdusta, vaan pään nostamista sen verran ylemmäs, että näkee jälleen kirkkaasti.

Read Full Post »

Tuomiolla

Nyt ovat tavarani joutuneet tuomiolle. Haaveellisesta suunnitelmasta tuli yllättäen todellisuutta, oman tilan kaipuu muuttui uudeksi asunnoksi. Muutto on edessä ja on mietittävä, mitä entisestä elämästäni vien mukanani uuteen. Jokainen joskus muuttanut tietää tunteen: on haikea olo, kun kaikki nykyiseen ja entiseen liittyvä hyvä jää taakse, mutta samalla on kutkuttavan innostunut olo, kun jotain uutta, tuntematontakin, on edessä.
Minä jätän taakse myös suuren suruni, joka liittyy tähän kotiin. Palan siitä, sen rakkaimman palan, kannan toki mukanani aina ja kaikkialle, mutta tunnen myös helpotusta, kun jatkossa elämäni määritän minä itse – eivät suru, sukulaiset ja menneet, ihanat muistot.  Iloitsen myös vanhan kotini puolesta, sillä uudet asukkaat tuovat siihen uuden ilon ja elämän.
Mutta niihin tavaroihin! Pitkän asuinsuhteen jälkeen varastot, kaapit ja kellarit ovat täynnä tavaraa. On omia, puolison ja lasten, mutta myös menneiden sukupolvien esineitä. Niitä joita ehkä joskus tarvitaan, vaikkei oikeasti koskaan. Mutta on myös lapsen ensimmäinen oma käsityö, kansallispuku, joka ei mahdu päälle, hääpuku avioliitosta, josta jäljellä ovat vain muistot. Miten hyvästellään ehjät ja rakkaat, mutta täysin tarpeettomat? Ja minne ne laitetaan?
Turhaan ei sanota, että ihmisen pitäisi muuttaa säännöllisesti. Se pakottaa pysähtymään hetkeksi, silmäilemään menneet ja tulevat. Tässä kynnyksellä on juuri nyt hyvä olla. Kaikki vanha ja turvallinen on takanani ja antaa voimaa ottaa seuraavan askelen. Sen, jonka astun tuohon tuntemattomaan huoneeseen.

Read Full Post »

Ystävät, toverit

Mikään ei ole niin tärkeää kuin ystävät. On onnellista, jos ympärillä on ihmisiä, joihin turvautua kun yksinäisyys uhkaa. Avaimet ovat kuitenkin omissa käsissä. On uskallettava mennä mukaan sinne missä ihmiset ovat. Taannoisen surun jälkeen olin niin voimaton, etten helpolla saanut sitä aikaiseksi. Rakkaimmat ystävät asuvat kaukana, joten uusille lähiystäville oli tarvetta. Uskomatonta kyllä pieni viestinvaihto työstä tutun toverin kanssa johti kutsuun. Tule mukaan, hän pyysi erääseen ryhmään. Juuri sillä kohtaa en jaksanut keksiä mitään syytä, miksi en menisi. Mistään en ole niin kiitollinen kuin siitä että suostuin. Sain ryhmästä kolme uutta ystävä, joiden kanssa meillä oli ja on paljon yhteistä. Toisaalta olemme myös niin erilaisia, etten olisi keksinyt ruveta heidän kanssaan ystävystymään ilman tätä ryhmää. Kun ensimmäinen kokoontumisten syy oli käytetty loppuun, keksimme toisen. Olen rikastunut piirillä, joka välillä liikuttaa kyyneliin, välillä ällistyttää erilaisilla ajatuksillaan ja aina virkistää tuomalla arkeen vaihtelua. Parasta on, että me erilaiset ihmiset tuomme toistemme elämään uusia näkökulmia. Niitä ei ole koskaan liikaa.

Read Full Post »

Laiskamato

Joskus vain on niin vaikea ryhtyä mihinkään. Vesisade on silloin ilo, sehän estää tehokkaasti kaiken ulkona puuhailun. Valitettavasti polvenkorkuinen ruohikko paljastaa laiskuuden kaikille ohikulkijoille.
Miksi toisina päivinä ei puhti riitä mihinkään? Miksi aina ei halua nauttia ulkoilmasta ja puuhailusta, josta tulee hyvä mieli? Vaikka järki sanoo, että illalla mieli on niin hyvä, ruumis painuu kohti sohvaa ja peittelee varpaat huovan alle. Kirja käteen, lasit silmille. Joillakin ystävistäni on ollut kotikasvatus, jonka mukaan lukeminen on turhuutta. Minua on siihen aina kannustettu. Mutta sekään ei selitä näitä päiviä, jolloin lukeminen on ainoa asia, joka huvittaa.
Onko kenelläkään selitystä? Mistä huono omatunto kumpuaa?
Vai tarvitaanko siihen vain aurinko, että ulos tekisi taas mieli?

Read Full Post »

Virta

Syysaamu sivelee pihamaata
tuuli huokaisee hiuksiin.
Isän kädet täynnä lämpöä
mutta silmissä
unohduksen valo

varis lepattaa koivusta koivuun
ikävä virtaa
loputtomasti

Read Full Post »

Muistikuvien hakua

Olen viime aikoina aktiivisesti muistellut lapsuuttani. Merkillistä havaita, millaiset asiat mielen pintaan ensimmäisenä nousevat. Miksi juuri nämä muistot? Miksi juuri nämä ihmiset?
Omissa muistoissani ympärillä on pajon tilaa. Rakkaimmat muistoni liittyvät paikkoihin, joissa aurinko paistaa ja joissa saan olla ihan rauhassa. Yksin. Kaikki muut ihmiset ovat jossain taustalla. Onko kyse ihmisen pohjimmaisesta itsekkyydestä vai todellisuudesta, jossa olen kokenut olevani irralla muista? Miten jälkikäteen voisi tietää, mikä on totta? Luulen kokeneeni tilanteet turvallisiksi, mutta onko turvallisuuden tunne lisätty muistoihin jälkeenpäin, vai kuuluuko se niihin oikeasti?
Muistikuva ei ole sama kuin totuus. Ällistyttävästi se voi olla totuuden karkea irvikuva, vaikka luulee tietävänsä mitä tapahtui. En ihmettele, kun tiededokumentit näyttävät, miten vaikea silminnäkijöiden on jälkikäteen todistaa oikein tai tunnistaa syyllisiä. Niin subjektiivisia ovat kokemukset siitä, mitä tapahtui. Vaikka tapahtumien kulku olisikin yksiselitteinen, niin reunaehdot eivät ole. Paistoiko aurinko, oltiinko pihalla vai metsässä, ketä kaikkia paikalla oli, miltä minusta tuntui, miksi niin tapahtui? Onko siis uskottava, että totta on vain käsillä oleva hetki?

Read Full Post »

Hidas matka

Isäni on jo vuosia kulkenut käsikoukkua herra Alzheimerin kanssa. Silloin kun hän vielä ymmärsi diagnoosin, hän sanoi, ettei pidä surra. Että hän on elänyt hyvän elämän.
Surin silti. Vuodet taittoivat surusta kärjen, koska kaikki kävi niin hitaasti. Isän kunto heikkeni hitusen silloin, toisen tällöin. Vielä kauan hän kävi lenkillä.

Muutaman vuoden kuljin itse niin sakeassa surussa, etten katsonut isää kunnolla. Mutta kun valo alkoi jälleen loistaa ja otin pääni pensaasta, herra Alzheimer teki siirtonsa. Isää on jo ikävä. Taas.
Kun kosketan hänen poskeaan, hän tekee pieneksi hetkeksi iloisen ilmeen. Hänen kätensä on vielä lämmin. Mutta muuten isässä on enää hitunen sitä isää, joka kantoi, tuki ja rakasti.

Elämä on. Rakkautta ja surua. Rakastamatta ei voi olla, mutta kun rakastaa, tulee surukin väistämättä.
Iloitsen pikkuasioista, siitä kun isä vastaa ”Joo”. Tai kohottaa kättään hyvästiksi, vaikkei tiedäkään kenelle.
Pian nämäkin pikkuasiat ovat vain muistoja.

Read Full Post »