Äiti, rakas

Tämä on rakkaudentunnustus äidille. Aika vanhaksi piti elää, ennen kuin sen pystyy sanomaan. Mikä minut tähän herätti? Se kun äiti pari päivää sitten viikottaisella yhteisellä lounaallamme sanoi toivovansa, että saisi vielä elää joitakin vuosia, vaikka tietääkin, ettei yli 80-vuotiaalla kovin runsaasti voi vuosia olla. Vastasin, että kyllä minäkin toivon hänelle niitä vuosia.
On ylellistä, kun äiti asuu lähellä. Eräällä elämäkertakurssilla kuluneita vuosiani miettineenä olen vihdoin ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen minun äitini on. Niin kuin ainoa äiti aina on. Mutta myös harvinaisemmalla tavalla. Minun äitini on rohkea, nykyaikainen ja viisas. Hän jakoi nuoruudessani neuvoja, jollaisia eivät vieläkään useimmat tuntemani naiset ole koskaan saaneet. ”Kunnioita itseäsi” oli äidin ohjenuora, ja olen sen hyväksi havainnut. Tätä ykkössääntöä seurasi joukko muita, siitä johtuvia, kuten vaikka se, että naisellakin saa olla vaatimuksia seksin suhteen ja että mihinkään ei tarvitse suostua, mitä ei itse halua.
Äiti on myös herkkä ja rakastava, mikä on ollut paljon vaikeampi sulattaa – varsinkin se herkkyys. On muka ollut tärkeä vetää raja, jonka yli äiti ei saa tulla, ettei hän heittäydy kaulaani itkemään. Ehkäpä äiti vain on itkenyt puolestani nekin itkut, jotka minulta jäivät itkemättä?
Äidin apuun on aina voinut luottaa. Vaikka äiti ei aina ole voinut hyväksyä kaikkia näkökantojani tai tekojani – eikä aina ole myöskään malttanut olla sitä näyttämättä – niin siitä huolimatta hän ei ole koskaan kieltänyt apuaan. ”Mitä minä sanoin” ei kuulu äidin repliikkivalikkoon.
Kun teininä tulin umpijuovuksissa kotiin, äiti auttoi oksentamaan, pesi kasvot ja peitteli nukkumaan. ”Hyvä että tulit kotiin”, hän sanoi. Minä olen pannut äidin ohjeet kiertoon. Kunnioita itseäsi. Kotiin voi aina tulla. Pienet eväät, mutta superturvallinen olo.

Read Full Post »

Selviytymiskeinot

Erään ystävän pohdiskelu herätti miettimään, mitkä ovat minun selviytymiskeinoni. Millä tavoin selviän elämän haasteista ja vaikeuksista? Miten toimin vai toiminko yleensä lainkaan? Ehkä minä annan asioiden ratketa itsestään? Ei sentään. Tunnistan, että olen niitä ihmisiä, jotka tarttuvat haasteisiin härkää sarvista -menetelmällä. Mitä vaikeampi asia, sitä varmemmin teen jotakin ratkaistakseni sen. Olen oppinut luottamaan siihen, että suorin ja vaativin tie on paras.   Toisinaan toimin liian nopeasti ja se osoittautuu tarpeettomaksi, mutta katumusta ei ole tarvinnut tuntea. Vaikka joskus on todella vaikea tarttua härkää sarvista, ahdistuksen ja huolen aika ainakin on sitä lyhyempi, mitä nopeammin saa pakotettua itsensä toimimaan.
Mutta minkä avulla selviän, kun elämä murjoo ja ahdistaa? Tai kun kaikki suunnitelmat heittävät häränpyllyä. Kun asiaa ei voi ratkaista millään konkreettisella? Silloin tarvitsen paljon aikaa. Optimismi yleensä voittaa huolen, mutta toiveikas mieli ei pysy yllä itsestään. Tarvitsen läheisiä ja rakkaita, ystäviä ja kylänmiehiä. Puhun ja testaan ajatuksiani. Luotan tulevaisuuteen. Jokaisen huolen, surun ja levottomuuden taustalla on jotain, mille voin konkreettisesti tehdä jotain ja tuntea helpotusta siitä, että yritän päästä eteenpäin. Lopulta mieli seuraa perässä, ottaa askeleen, irtoaa surusta, huolesta, ahdistuksesta.
Luottamus ja usko tulevaan, parempaan, ovat minuun kasvatettuja. Arvostus ja rakkaus kantavat hedelmää. Mutta on jotain, mitä haluan oppia. Haluan oppia henkisen tien. Haluan oppia näkemään minua suuremmat voimat.

Read Full Post »