Näen vaikka et ole

Olen tyhjentänyt kokonaisen talon
kuunnellut
miten kellari rapisee, vintti huokaa
ottanut väkisin senkin mistä se pitää kynsin hampain
ja kuitenkin olet tässä ja tuossa
kun pölyhiukkaset leijuvat auringossa,
kun autotallin ovi kolahtaa tuulessa,
kun sauna tuoksuu savulta kylmänäkin
pidät kädestäni
kun epäröin jättää hyvästit
naurat, kun yhä menen kananlihalle muurahaisista

kaikki ne kuvat jäävät
vaikka kulkevat mukanani
silmät avoinna tai kiinni
sinua en voi pestä pois

Read Full Post »

Äiti, rakas

Tämä on rakkaudentunnustus äidille. Aika vanhaksi piti elää, ennen kuin sen pystyy sanomaan. Mikä minut tähän herätti? Se kun äiti pari päivää sitten viikottaisella yhteisellä lounaallamme sanoi toivovansa, että saisi vielä elää joitakin vuosia, vaikka tietääkin, ettei yli 80-vuotiaalla kovin runsaasti voi vuosia olla. Vastasin, että kyllä minäkin toivon hänelle niitä vuosia.
On ylellistä, kun äiti asuu lähellä. Eräällä elämäkertakurssilla kuluneita vuosiani miettineenä olen vihdoin ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen minun äitini on. Niin kuin ainoa äiti aina on. Mutta myös harvinaisemmalla tavalla. Minun äitini on rohkea, nykyaikainen ja viisas. Hän jakoi nuoruudessani neuvoja, jollaisia eivät vieläkään useimmat tuntemani naiset ole koskaan saaneet. ”Kunnioita itseäsi” oli äidin ohjenuora, ja olen sen hyväksi havainnut. Tätä ykkössääntöä seurasi joukko muita, siitä johtuvia, kuten vaikka se, että naisellakin saa olla vaatimuksia seksin suhteen ja että mihinkään ei tarvitse suostua, mitä ei itse halua.
Äiti on myös herkkä ja rakastava, mikä on ollut paljon vaikeampi sulattaa – varsinkin se herkkyys. On muka ollut tärkeä vetää raja, jonka yli äiti ei saa tulla, ettei hän heittäydy kaulaani itkemään. Ehkäpä äiti vain on itkenyt puolestani nekin itkut, jotka minulta jäivät itkemättä?
Äidin apuun on aina voinut luottaa. Vaikka äiti ei aina ole voinut hyväksyä kaikkia näkökantojani tai tekojani – eikä aina ole myöskään malttanut olla sitä näyttämättä – niin siitä huolimatta hän ei ole koskaan kieltänyt apuaan. ”Mitä minä sanoin” ei kuulu äidin repliikkivalikkoon.
Kun teininä tulin umpijuovuksissa kotiin, äiti auttoi oksentamaan, pesi kasvot ja peitteli nukkumaan. ”Hyvä että tulit kotiin”, hän sanoi. Minä olen pannut äidin ohjeet kiertoon. Kunnioita itseäsi. Kotiin voi aina tulla. Pienet eväät, mutta superturvallinen olo.

Read Full Post »

Sumusta valoon

Muuton lähestyessä mieli käy kumman sekavaksi. Ehkä se heijastaa kotia, jossa eteistä koristavat täpötäydet jätesäkit ja puolet kaapeista on tyhjinä, puolet täynnä siisteissä pinoissa lähtöä odottavia tavaroita. Olohuoneessa on laatikoittain varastoon menevää omaisuutta ja kaikkialla vallitsee yleinen sekamelska, kun tavarat ajelehtivat odottaen epävarmaa kohtaloaan.
Iltaisin iskee alakulo. Poisheitettyjen esineiden ja papereiden mukana hyvästelen menneet tapahtumat. Ne ovat peruuttamattomasti poissa. Nuoruus ei tule takaisin, eivätkä ne hyvät vuodet, joita oli. Tuntuu suurelta ja vaativalta rakentaa yksin uusi elämä. Ikäväkin vaivaa. Ihmisen ikävä yleensä ja erään tietyn ihmisen erityisesti, vaikka tänäänkin olen tavannut sekä ystäviä että omaisia. Illalla tuntuu, etten millään ehdi ja jaksa tyhjentää vanhaa taloa tai täyttää uutta.
Aamulla olo on toinen. Hyvin nukutun – kiitos, että uni maistuu! – yön jälkeen olen täynnä tarmoa. On ihanaa suunnitella, miten laitan tämän tai tuon asian. Mitkä verhot, mitkä matot. Minne pystytän kirjahyllyn ja millaisin asioin ilahdutan itseäni. Ja kuinka istunkaan ikkunan ääressä kadulle katsellen! Aamulla iloitsen siitä, että tänään saan taas tehdyksi muutaman asian ja tehtävälista lyhenee. Huomenna pääsen jo viemään ensimmäiset tavarat!
Mieli tuntuu olevan kuin verkkoa. Langat menevät eri suuntiin ja ristiin rastiin, ja tahmeaakin kudos on. Mutta aamuauringon valossa kaikki kimmeltää lupaavasti ja sinne tänne juoksevilla langoilla tuntuu sittenkin olevan tarkoitus. Vanha on hyvästeltävä perusteellisesti, jotta uusi seisoo tukevalla pohjalla. Ilon valo ja surun sumu ovat valittavissa. Olen päättänyt jättää sumun taakseni, eikä se tarkoita unohdusta, vaan pään nostamista sen verran ylemmäs, että näkee jälleen kirkkaasti.

Read Full Post »

Tuomiolla

Nyt ovat tavarani joutuneet tuomiolle. Haaveellisesta suunnitelmasta tuli yllättäen todellisuutta, oman tilan kaipuu muuttui uudeksi asunnoksi. Muutto on edessä ja on mietittävä, mitä entisestä elämästäni vien mukanani uuteen. Jokainen joskus muuttanut tietää tunteen: on haikea olo, kun kaikki nykyiseen ja entiseen liittyvä hyvä jää taakse, mutta samalla on kutkuttavan innostunut olo, kun jotain uutta, tuntematontakin, on edessä.
Minä jätän taakse myös suuren suruni, joka liittyy tähän kotiin. Palan siitä, sen rakkaimman palan, kannan toki mukanani aina ja kaikkialle, mutta tunnen myös helpotusta, kun jatkossa elämäni määritän minä itse – eivät suru, sukulaiset ja menneet, ihanat muistot.  Iloitsen myös vanhan kotini puolesta, sillä uudet asukkaat tuovat siihen uuden ilon ja elämän.
Mutta niihin tavaroihin! Pitkän asuinsuhteen jälkeen varastot, kaapit ja kellarit ovat täynnä tavaraa. On omia, puolison ja lasten, mutta myös menneiden sukupolvien esineitä. Niitä joita ehkä joskus tarvitaan, vaikkei oikeasti koskaan. Mutta on myös lapsen ensimmäinen oma käsityö, kansallispuku, joka ei mahdu päälle, hääpuku avioliitosta, josta jäljellä ovat vain muistot. Miten hyvästellään ehjät ja rakkaat, mutta täysin tarpeettomat? Ja minne ne laitetaan?
Turhaan ei sanota, että ihmisen pitäisi muuttaa säännöllisesti. Se pakottaa pysähtymään hetkeksi, silmäilemään menneet ja tulevat. Tässä kynnyksellä on juuri nyt hyvä olla. Kaikki vanha ja turvallinen on takanani ja antaa voimaa ottaa seuraavan askelen. Sen, jonka astun tuohon tuntemattomaan huoneeseen.

Read Full Post »

Virta

Syysaamu sivelee pihamaata
tuuli huokaisee hiuksiin.
Isän kädet täynnä lämpöä
mutta silmissä
unohduksen valo

varis lepattaa koivusta koivuun
ikävä virtaa
loputtomasti

Read Full Post »

Muistikuvien hakua

Olen viime aikoina aktiivisesti muistellut lapsuuttani. Merkillistä havaita, millaiset asiat mielen pintaan ensimmäisenä nousevat. Miksi juuri nämä muistot? Miksi juuri nämä ihmiset?
Omissa muistoissani ympärillä on pajon tilaa. Rakkaimmat muistoni liittyvät paikkoihin, joissa aurinko paistaa ja joissa saan olla ihan rauhassa. Yksin. Kaikki muut ihmiset ovat jossain taustalla. Onko kyse ihmisen pohjimmaisesta itsekkyydestä vai todellisuudesta, jossa olen kokenut olevani irralla muista? Miten jälkikäteen voisi tietää, mikä on totta? Luulen kokeneeni tilanteet turvallisiksi, mutta onko turvallisuuden tunne lisätty muistoihin jälkeenpäin, vai kuuluuko se niihin oikeasti?
Muistikuva ei ole sama kuin totuus. Ällistyttävästi se voi olla totuuden karkea irvikuva, vaikka luulee tietävänsä mitä tapahtui. En ihmettele, kun tiededokumentit näyttävät, miten vaikea silminnäkijöiden on jälkikäteen todistaa oikein tai tunnistaa syyllisiä. Niin subjektiivisia ovat kokemukset siitä, mitä tapahtui. Vaikka tapahtumien kulku olisikin yksiselitteinen, niin reunaehdot eivät ole. Paistoiko aurinko, oltiinko pihalla vai metsässä, ketä kaikkia paikalla oli, miltä minusta tuntui, miksi niin tapahtui? Onko siis uskottava, että totta on vain käsillä oleva hetki?

Read Full Post »