Olen tehnyt pesän talvea vastaan. Kun myrskytuuli ujeltaa ulkona, koti on paras paikka maailmassa. Muutin tähän asuntoon kuukausi sitten, ja vaikka remontti on vielä kesken, huomaan kotiutuneeni. Ei siihen lopulta paljoa tarvittu; halu asettua ja tilaisuus täyttää tyhjä asunto oman mieleni mukaan.
En uskonut koskaan lähteväni edellisestä kodistani, jossa asuin yhdessä rakkaani kanssa. Mutta kun suru ei päästänyt irti, ymmärsin, että minun on päästettävä. Enkä todellakaan kadu. Muistoja on helppo kantaa mukana, mutta uudessa kodissa jokaiseen ovenkahvaan, jalkalistaan ja ikkunalautaan ei liity yhdessä tekemisen muistoja. Voin valita ne muistot, jotka haluan pitää. Toisaalta on myös ollut pakko tehdä proosallisia päätöksiä: tyhjentää kaappeja, valita ne tavarat, jotka toin uuteen kotiin, ryhtyä remonttiin. Ja kun uskalsin liikahtaa, mitä tapahtui:
Elämä on pyyhkäissyt minut, rantakiviin takertuneen, takaisin virtaan. Nyt mennään! Välillä vauhti huimaa, välillä tuntuu hyvältä kohdata uutta. Ja suvantopaikoissa on vieläkin lupa kaivata.
sanajono 