Rakkauskertomus

Luulin että tämä rakkauskertomus

päättyi kun sinä kuolit

paljon muutakin luulin

kunnes kuulin

miten sydämessäni yhä kutsuit minua

Read Full Post »

Näen vaikka et ole

Olen tyhjentänyt kokonaisen talon
kuunnellut
miten kellari rapisee, vintti huokaa
ottanut väkisin senkin mistä se pitää kynsin hampain
ja kuitenkin olet tässä ja tuossa
kun pölyhiukkaset leijuvat auringossa,
kun autotallin ovi kolahtaa tuulessa,
kun sauna tuoksuu savulta kylmänäkin
pidät kädestäni
kun epäröin jättää hyvästit
naurat, kun yhä menen kananlihalle muurahaisista

kaikki ne kuvat jäävät
vaikka kulkevat mukanani
silmät avoinna tai kiinni
sinua en voi pestä pois

Read Full Post »

Sumusta valoon

Muuton lähestyessä mieli käy kumman sekavaksi. Ehkä se heijastaa kotia, jossa eteistä koristavat täpötäydet jätesäkit ja puolet kaapeista on tyhjinä, puolet täynnä siisteissä pinoissa lähtöä odottavia tavaroita. Olohuoneessa on laatikoittain varastoon menevää omaisuutta ja kaikkialla vallitsee yleinen sekamelska, kun tavarat ajelehtivat odottaen epävarmaa kohtaloaan.
Iltaisin iskee alakulo. Poisheitettyjen esineiden ja papereiden mukana hyvästelen menneet tapahtumat. Ne ovat peruuttamattomasti poissa. Nuoruus ei tule takaisin, eivätkä ne hyvät vuodet, joita oli. Tuntuu suurelta ja vaativalta rakentaa yksin uusi elämä. Ikäväkin vaivaa. Ihmisen ikävä yleensä ja erään tietyn ihmisen erityisesti, vaikka tänäänkin olen tavannut sekä ystäviä että omaisia. Illalla tuntuu, etten millään ehdi ja jaksa tyhjentää vanhaa taloa tai täyttää uutta.
Aamulla olo on toinen. Hyvin nukutun – kiitos, että uni maistuu! – yön jälkeen olen täynnä tarmoa. On ihanaa suunnitella, miten laitan tämän tai tuon asian. Mitkä verhot, mitkä matot. Minne pystytän kirjahyllyn ja millaisin asioin ilahdutan itseäni. Ja kuinka istunkaan ikkunan ääressä kadulle katsellen! Aamulla iloitsen siitä, että tänään saan taas tehdyksi muutaman asian ja tehtävälista lyhenee. Huomenna pääsen jo viemään ensimmäiset tavarat!
Mieli tuntuu olevan kuin verkkoa. Langat menevät eri suuntiin ja ristiin rastiin, ja tahmeaakin kudos on. Mutta aamuauringon valossa kaikki kimmeltää lupaavasti ja sinne tänne juoksevilla langoilla tuntuu sittenkin olevan tarkoitus. Vanha on hyvästeltävä perusteellisesti, jotta uusi seisoo tukevalla pohjalla. Ilon valo ja surun sumu ovat valittavissa. Olen päättänyt jättää sumun taakseni, eikä se tarkoita unohdusta, vaan pään nostamista sen verran ylemmäs, että näkee jälleen kirkkaasti.

Read Full Post »

Tuomiolla

Nyt ovat tavarani joutuneet tuomiolle. Haaveellisesta suunnitelmasta tuli yllättäen todellisuutta, oman tilan kaipuu muuttui uudeksi asunnoksi. Muutto on edessä ja on mietittävä, mitä entisestä elämästäni vien mukanani uuteen. Jokainen joskus muuttanut tietää tunteen: on haikea olo, kun kaikki nykyiseen ja entiseen liittyvä hyvä jää taakse, mutta samalla on kutkuttavan innostunut olo, kun jotain uutta, tuntematontakin, on edessä.
Minä jätän taakse myös suuren suruni, joka liittyy tähän kotiin. Palan siitä, sen rakkaimman palan, kannan toki mukanani aina ja kaikkialle, mutta tunnen myös helpotusta, kun jatkossa elämäni määritän minä itse – eivät suru, sukulaiset ja menneet, ihanat muistot.  Iloitsen myös vanhan kotini puolesta, sillä uudet asukkaat tuovat siihen uuden ilon ja elämän.
Mutta niihin tavaroihin! Pitkän asuinsuhteen jälkeen varastot, kaapit ja kellarit ovat täynnä tavaraa. On omia, puolison ja lasten, mutta myös menneiden sukupolvien esineitä. Niitä joita ehkä joskus tarvitaan, vaikkei oikeasti koskaan. Mutta on myös lapsen ensimmäinen oma käsityö, kansallispuku, joka ei mahdu päälle, hääpuku avioliitosta, josta jäljellä ovat vain muistot. Miten hyvästellään ehjät ja rakkaat, mutta täysin tarpeettomat? Ja minne ne laitetaan?
Turhaan ei sanota, että ihmisen pitäisi muuttaa säännöllisesti. Se pakottaa pysähtymään hetkeksi, silmäilemään menneet ja tulevat. Tässä kynnyksellä on juuri nyt hyvä olla. Kaikki vanha ja turvallinen on takanani ja antaa voimaa ottaa seuraavan askelen. Sen, jonka astun tuohon tuntemattomaan huoneeseen.

Read Full Post »

Ystävät, toverit

Mikään ei ole niin tärkeää kuin ystävät. On onnellista, jos ympärillä on ihmisiä, joihin turvautua kun yksinäisyys uhkaa. Avaimet ovat kuitenkin omissa käsissä. On uskallettava mennä mukaan sinne missä ihmiset ovat. Taannoisen surun jälkeen olin niin voimaton, etten helpolla saanut sitä aikaiseksi. Rakkaimmat ystävät asuvat kaukana, joten uusille lähiystäville oli tarvetta. Uskomatonta kyllä pieni viestinvaihto työstä tutun toverin kanssa johti kutsuun. Tule mukaan, hän pyysi erääseen ryhmään. Juuri sillä kohtaa en jaksanut keksiä mitään syytä, miksi en menisi. Mistään en ole niin kiitollinen kuin siitä että suostuin. Sain ryhmästä kolme uutta ystävä, joiden kanssa meillä oli ja on paljon yhteistä. Toisaalta olemme myös niin erilaisia, etten olisi keksinyt ruveta heidän kanssaan ystävystymään ilman tätä ryhmää. Kun ensimmäinen kokoontumisten syy oli käytetty loppuun, keksimme toisen. Olen rikastunut piirillä, joka välillä liikuttaa kyyneliin, välillä ällistyttää erilaisilla ajatuksillaan ja aina virkistää tuomalla arkeen vaihtelua. Parasta on, että me erilaiset ihmiset tuomme toistemme elämään uusia näkökulmia. Niitä ei ole koskaan liikaa.

Read Full Post »

Hidas matka

Isäni on jo vuosia kulkenut käsikoukkua herra Alzheimerin kanssa. Silloin kun hän vielä ymmärsi diagnoosin, hän sanoi, ettei pidä surra. Että hän on elänyt hyvän elämän.
Surin silti. Vuodet taittoivat surusta kärjen, koska kaikki kävi niin hitaasti. Isän kunto heikkeni hitusen silloin, toisen tällöin. Vielä kauan hän kävi lenkillä.

Muutaman vuoden kuljin itse niin sakeassa surussa, etten katsonut isää kunnolla. Mutta kun valo alkoi jälleen loistaa ja otin pääni pensaasta, herra Alzheimer teki siirtonsa. Isää on jo ikävä. Taas.
Kun kosketan hänen poskeaan, hän tekee pieneksi hetkeksi iloisen ilmeen. Hänen kätensä on vielä lämmin. Mutta muuten isässä on enää hitunen sitä isää, joka kantoi, tuki ja rakasti.

Elämä on. Rakkautta ja surua. Rakastamatta ei voi olla, mutta kun rakastaa, tulee surukin väistämättä.
Iloitsen pikkuasioista, siitä kun isä vastaa ”Joo”. Tai kohottaa kättään hyvästiksi, vaikkei tiedäkään kenelle.
Pian nämäkin pikkuasiat ovat vain muistoja.

Read Full Post »

Ihmetys

Takana on suuri suru. Edessä ei vielä mitään. Mutta olen kuitenkin jo astumassa pois tästä, missä nyt ihmettelen. Kuvailen sitä vaikka näin:

 

Sydän tuntuu yhtä aikaa
ontolta ja haljenneelta
sen puolikkaissa virtaa
vieras veri

ravistan päätäni
kuin koira punkkeja
ihmeissään onko siellä joku

Read Full Post »