Näen vaikka et ole

Olen tyhjentänyt kokonaisen talon
kuunnellut
miten kellari rapisee, vintti huokaa
ottanut väkisin senkin mistä se pitää kynsin hampain
ja kuitenkin olet tässä ja tuossa
kun pölyhiukkaset leijuvat auringossa,
kun autotallin ovi kolahtaa tuulessa,
kun sauna tuoksuu savulta kylmänäkin
pidät kädestäni
kun epäröin jättää hyvästit
naurat, kun yhä menen kananlihalle muurahaisista

kaikki ne kuvat jäävät
vaikka kulkevat mukanani
silmät avoinna tai kiinni
sinua en voi pestä pois

Kaukana

Kuu hengittää pakkashuurua
heitän ikkunani auki
sinun sielusi yhtä kaukana

 

Hypättiin edellisen kirjoituksen jälkeen vähän toisiin tunnelmiin. Mieli on nyt avoinna ja tällä haavaa sanat tulevat taas runon muodossa helpommin.

Äiti, rakas

Tämä on rakkaudentunnustus äidille. Aika vanhaksi piti elää, ennen kuin sen pystyy sanomaan. Mikä minut tähän herätti? Se kun äiti pari päivää sitten viikottaisella yhteisellä lounaallamme sanoi toivovansa, että saisi vielä elää joitakin vuosia, vaikka tietääkin, ettei yli 80-vuotiaalla kovin runsaasti voi vuosia olla. Vastasin, että kyllä minäkin toivon hänelle niitä vuosia.
On ylellistä, kun äiti asuu lähellä. Eräällä elämäkertakurssilla kuluneita vuosiani miettineenä olen vihdoin ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen minun äitini on. Niin kuin ainoa äiti aina on. Mutta myös harvinaisemmalla tavalla. Minun äitini on rohkea, nykyaikainen ja viisas. Hän jakoi nuoruudessani neuvoja, jollaisia eivät vieläkään useimmat tuntemani naiset ole koskaan saaneet. ”Kunnioita itseäsi” oli äidin ohjenuora, ja olen sen hyväksi havainnut. Tätä ykkössääntöä seurasi joukko muita, siitä johtuvia, kuten vaikka se, että naisellakin saa olla vaatimuksia seksin suhteen ja että mihinkään ei tarvitse suostua, mitä ei itse halua.
Äiti on myös herkkä ja rakastava, mikä on ollut paljon vaikeampi sulattaa – varsinkin se herkkyys. On muka ollut tärkeä vetää raja, jonka yli äiti ei saa tulla, ettei hän heittäydy kaulaani itkemään. Ehkäpä äiti vain on itkenyt puolestani nekin itkut, jotka minulta jäivät itkemättä?
Äidin apuun on aina voinut luottaa. Vaikka äiti ei aina ole voinut hyväksyä kaikkia näkökantojani tai tekojani – eikä aina ole myöskään malttanut olla sitä näyttämättä – niin siitä huolimatta hän ei ole koskaan kieltänyt apuaan. ”Mitä minä sanoin” ei kuulu äidin repliikkivalikkoon.
Kun teininä tulin umpijuovuksissa kotiin, äiti auttoi oksentamaan, pesi kasvot ja peitteli nukkumaan. ”Hyvä että tulit kotiin”, hän sanoi. Minä olen pannut äidin ohjeet kiertoon. Kunnioita itseäsi. Kotiin voi aina tulla. Pienet eväät, mutta superturvallinen olo.

Selviytymiskeinot

Erään ystävän pohdiskelu herätti miettimään, mitkä ovat minun selviytymiskeinoni. Millä tavoin selviän elämän haasteista ja vaikeuksista? Miten toimin vai toiminko yleensä lainkaan? Ehkä minä annan asioiden ratketa itsestään? Ei sentään. Tunnistan, että olen niitä ihmisiä, jotka tarttuvat haasteisiin härkää sarvista -menetelmällä. Mitä vaikeampi asia, sitä varmemmin teen jotakin ratkaistakseni sen. Olen oppinut luottamaan siihen, että suorin ja vaativin tie on paras.   Toisinaan toimin liian nopeasti ja se osoittautuu tarpeettomaksi, mutta katumusta ei ole tarvinnut tuntea. Vaikka joskus on todella vaikea tarttua härkää sarvista, ahdistuksen ja huolen aika ainakin on sitä lyhyempi, mitä nopeammin saa pakotettua itsensä toimimaan.
Mutta minkä avulla selviän, kun elämä murjoo ja ahdistaa? Tai kun kaikki suunnitelmat heittävät häränpyllyä. Kun asiaa ei voi ratkaista millään konkreettisella? Silloin tarvitsen paljon aikaa. Optimismi yleensä voittaa huolen, mutta toiveikas mieli ei pysy yllä itsestään. Tarvitsen läheisiä ja rakkaita, ystäviä ja kylänmiehiä. Puhun ja testaan ajatuksiani. Luotan tulevaisuuteen. Jokaisen huolen, surun ja levottomuuden taustalla on jotain, mille voin konkreettisesti tehdä jotain ja tuntea helpotusta siitä, että yritän päästä eteenpäin. Lopulta mieli seuraa perässä, ottaa askeleen, irtoaa surusta, huolesta, ahdistuksesta.
Luottamus ja usko tulevaan, parempaan, ovat minuun kasvatettuja. Arvostus ja rakkaus kantavat hedelmää. Mutta on jotain, mitä haluan oppia. Haluan oppia henkisen tien. Haluan oppia näkemään minua suuremmat voimat.

Sumusta valoon

Muuton lähestyessä mieli käy kumman sekavaksi. Ehkä se heijastaa kotia, jossa eteistä koristavat täpötäydet jätesäkit ja puolet kaapeista on tyhjinä, puolet täynnä siisteissä pinoissa lähtöä odottavia tavaroita. Olohuoneessa on laatikoittain varastoon menevää omaisuutta ja kaikkialla vallitsee yleinen sekamelska, kun tavarat ajelehtivat odottaen epävarmaa kohtaloaan.
Iltaisin iskee alakulo. Poisheitettyjen esineiden ja papereiden mukana hyvästelen menneet tapahtumat. Ne ovat peruuttamattomasti poissa. Nuoruus ei tule takaisin, eivätkä ne hyvät vuodet, joita oli. Tuntuu suurelta ja vaativalta rakentaa yksin uusi elämä. Ikäväkin vaivaa. Ihmisen ikävä yleensä ja erään tietyn ihmisen erityisesti, vaikka tänäänkin olen tavannut sekä ystäviä että omaisia. Illalla tuntuu, etten millään ehdi ja jaksa tyhjentää vanhaa taloa tai täyttää uutta.
Aamulla olo on toinen. Hyvin nukutun – kiitos, että uni maistuu! – yön jälkeen olen täynnä tarmoa. On ihanaa suunnitella, miten laitan tämän tai tuon asian. Mitkä verhot, mitkä matot. Minne pystytän kirjahyllyn ja millaisin asioin ilahdutan itseäni. Ja kuinka istunkaan ikkunan ääressä kadulle katsellen! Aamulla iloitsen siitä, että tänään saan taas tehdyksi muutaman asian ja tehtävälista lyhenee. Huomenna pääsen jo viemään ensimmäiset tavarat!
Mieli tuntuu olevan kuin verkkoa. Langat menevät eri suuntiin ja ristiin rastiin, ja tahmeaakin kudos on. Mutta aamuauringon valossa kaikki kimmeltää lupaavasti ja sinne tänne juoksevilla langoilla tuntuu sittenkin olevan tarkoitus. Vanha on hyvästeltävä perusteellisesti, jotta uusi seisoo tukevalla pohjalla. Ilon valo ja surun sumu ovat valittavissa. Olen päättänyt jättää sumun taakseni, eikä se tarkoita unohdusta, vaan pään nostamista sen verran ylemmäs, että näkee jälleen kirkkaasti.

Tuomiolla

Nyt ovat tavarani joutuneet tuomiolle. Haaveellisesta suunnitelmasta tuli yllättäen todellisuutta, oman tilan kaipuu muuttui uudeksi asunnoksi. Muutto on edessä ja on mietittävä, mitä entisestä elämästäni vien mukanani uuteen. Jokainen joskus muuttanut tietää tunteen: on haikea olo, kun kaikki nykyiseen ja entiseen liittyvä hyvä jää taakse, mutta samalla on kutkuttavan innostunut olo, kun jotain uutta, tuntematontakin, on edessä.
Minä jätän taakse myös suuren suruni, joka liittyy tähän kotiin. Palan siitä, sen rakkaimman palan, kannan toki mukanani aina ja kaikkialle, mutta tunnen myös helpotusta, kun jatkossa elämäni määritän minä itse – eivät suru, sukulaiset ja menneet, ihanat muistot.  Iloitsen myös vanhan kotini puolesta, sillä uudet asukkaat tuovat siihen uuden ilon ja elämän.
Mutta niihin tavaroihin! Pitkän asuinsuhteen jälkeen varastot, kaapit ja kellarit ovat täynnä tavaraa. On omia, puolison ja lasten, mutta myös menneiden sukupolvien esineitä. Niitä joita ehkä joskus tarvitaan, vaikkei oikeasti koskaan. Mutta on myös lapsen ensimmäinen oma käsityö, kansallispuku, joka ei mahdu päälle, hääpuku avioliitosta, josta jäljellä ovat vain muistot. Miten hyvästellään ehjät ja rakkaat, mutta täysin tarpeettomat? Ja minne ne laitetaan?
Turhaan ei sanota, että ihmisen pitäisi muuttaa säännöllisesti. Se pakottaa pysähtymään hetkeksi, silmäilemään menneet ja tulevat. Tässä kynnyksellä on juuri nyt hyvä olla. Kaikki vanha ja turvallinen on takanani ja antaa voimaa ottaa seuraavan askelen. Sen, jonka astun tuohon tuntemattomaan huoneeseen.

Ystävät, toverit

Mikään ei ole niin tärkeää kuin ystävät. On onnellista, jos ympärillä on ihmisiä, joihin turvautua kun yksinäisyys uhkaa. Avaimet ovat kuitenkin omissa käsissä. On uskallettava mennä mukaan sinne missä ihmiset ovat. Taannoisen surun jälkeen olin niin voimaton, etten helpolla saanut sitä aikaiseksi. Rakkaimmat ystävät asuvat kaukana, joten uusille lähiystäville oli tarvetta. Uskomatonta kyllä pieni viestinvaihto työstä tutun toverin kanssa johti kutsuun. Tule mukaan, hän pyysi erääseen ryhmään. Juuri sillä kohtaa en jaksanut keksiä mitään syytä, miksi en menisi. Mistään en ole niin kiitollinen kuin siitä että suostuin. Sain ryhmästä kolme uutta ystävä, joiden kanssa meillä oli ja on paljon yhteistä. Toisaalta olemme myös niin erilaisia, etten olisi keksinyt ruveta heidän kanssaan ystävystymään ilman tätä ryhmää. Kun ensimmäinen kokoontumisten syy oli käytetty loppuun, keksimme toisen. Olen rikastunut piirillä, joka välillä liikuttaa kyyneliin, välillä ällistyttää erilaisilla ajatuksillaan ja aina virkistää tuomalla arkeen vaihtelua. Parasta on, että me erilaiset ihmiset tuomme toistemme elämään uusia näkökulmia. Niitä ei ole koskaan liikaa.

Laiskamato

Joskus vain on niin vaikea ryhtyä mihinkään. Vesisade on silloin ilo, sehän estää tehokkaasti kaiken ulkona puuhailun. Valitettavasti polvenkorkuinen ruohikko paljastaa laiskuuden kaikille ohikulkijoille.
Miksi toisina päivinä ei puhti riitä mihinkään? Miksi aina ei halua nauttia ulkoilmasta ja puuhailusta, josta tulee hyvä mieli? Vaikka järki sanoo, että illalla mieli on niin hyvä, ruumis painuu kohti sohvaa ja peittelee varpaat huovan alle. Kirja käteen, lasit silmille. Joillakin ystävistäni on ollut kotikasvatus, jonka mukaan lukeminen on turhuutta. Minua on siihen aina kannustettu. Mutta sekään ei selitä näitä päiviä, jolloin lukeminen on ainoa asia, joka huvittaa.
Onko kenelläkään selitystä? Mistä huono omatunto kumpuaa?
Vai tarvitaanko siihen vain aurinko, että ulos tekisi taas mieli?

Oma tila

Olen alkanut kaivata omaa tilaa. Vaikka minulla on aikaa olla yksin ja talossa on tilaa, kaipaan tilaa, jonka olen itse suunnitellut itselleni. Oma tila edustaa miulle mahdollisuutta ajatella ilman sidoksia. Irrottautumista kaikista rutiineista.
Talo jossa asun, on appivanhempien rakentama. Se on sisustettu sukulaisten vanhoin huonekaluin, vain sohvat olemme ostaneet itse. Puutarhan on suunnitellut joku joskus yli 40 vuotta sitten. Tosin suunnitelma on vuosien saatossa muokkautunut, minunkin kädenjäljilläni.
Kesämökki on vanhempien rakentama. Siellä kaikki on niin kuin he ovat hyväksi havainneet.
Kummassakin paikassa omin tilani on ulkona; terassilla tai kasvihuoneessa. Terassilla on valtaosan vuodesta liian kylmää, kasvihuoneessa taas ei ole tarpeeksi tilaa. Ainakaan silloin, kun siellä tarkenisi, koska silloin siellä ovat myös kasvit.
Uuden piharakennuksen rakentaminen ei riitä täyttämään tarpeitani. Vaihtoehtoina ovat siis talon muokkaaminen sisältä tai kokonaan uuden paikan rakentaminen. Ehkä uusi kesämökki? Tahtoisin tuvan, jonne luontevasti kuuluvat niin puukko ja puupalikat kuin kankaat ja akryyliväritkin. Jossa voin piirtää, kaivertaa, kirjoittaa ja lukea. Leipoa, kuunnella tuulta tai musiikkia ja istua ehkä iltaa ystävien ja viinin kera. Tarvitsen ateljeen!

Parittomat kumppanukset

Ilo ja suru voivat olla elämässä läsnä yhtä aikaa. Suuresta surusta hioutuvat vähitellen kipeimmät kulmat. Silloinkin, kun sydänalassa ikävästi pistää, voi päiviin mahtua onnen ja ilon hetkiä. Aluksi se ei tunnu oikealta, mutta vähitellen huomaa, ettei ilo merkitse unohdusta. Kun on menettänyt tärkeän läheisen, suru pysyy matkassa kauan, ja pistäytyy hetkeksi pintaan vielä vuosienkin päästä. Ilo auttaa kannattelemaan surun painoa. Ja vaikka onnellisiin muistoihin ei kannatakaan pysähtyä liian pitkäksi aikaa, nekin voivat kantaa yli vaikeiden päivien.